Tuop’ oli Armi antimuori,
istui aitan portahalla,
se suki suruista päätä,
huolellista huojutteli.
Tuo kulki Kalevan poika
kuusikkoa kuulevata,
lauloi laulua sydämen
elokuisen illan alta:
“Etsinen minä emoa,
enpä tiedä, löytänenkö,
mont’ oli veljeä minulla,
vieri maille vierahille,
taatto kaatui kannaltansa,
kuoli kuuluisa Kaleva,
yksin yöpynen salohon,
äidin ääntä kuulematta.”
Kuuli tuon kujertavaksi
emo aitan portahalla,
lauloi laulua sydämen
alla taivon tähtikirjan:
“Oli mulla onnen poika,
lie ollut surunkin poika,
yksi vierähti Virohon,
toinen sai Suvantolahan,
itse vierin Inkerihin,
päädyin päiville pahoille,
orjan illat istumahan
orjan aamut oppimahan.”
Kuuli tuon kujertavaksi
se kaunis Kalevan poika,
sylkähti sydänalansa,
raikui rinnan riemulaulu:
“Äidin tunnen, äänen tunnen,
virrenkin sävelen vienon,
kuulin sen kotona kerran
pärevalkean valossa!”
Syöksyi hän sylihin äidin,
kauan itki kumpainenkin.
Tuop’ oli Armas antimuori,
istui aitan portahalla,
kyseli poialta pololta,
kunne kulki lapsikullat,
tokko maassa maailmassa
oli hän tuntenut, tavannut
sukuansa suurempata,
lajiansa laajempata.
Tuo kertoi Kalevan poika:
“Kuulin virren vieriväksi
kerran ma kesäisnä yönä,
polun poikki mun tapasi
eteläisen ilman alta,
tunsin kuin sinutkin tunsin,
äänen äitini kodista,
laulun laajemman minua,
rotuvirren rohkeamman.”
“Et käynyt säveltä kohti?”
“Olin outo veljelleni.”
Tuop’ oli Armi antimuori
istui aitan portahalla,
lauloi hän lajinsa virren,
sukuvirren suomalaisen:
“Kerran ne kesät tulivat,
kerran keikkuen menivät,
koska yhdessä elivät
emon yhden kantamoiset;
tuli syksyn synkät ilmat,
talvet tuota tankeammat,
vierahan viluiset ilmat,
myrskyt mustat muukalaisen
koppoivat koreat multa,
ottivat omaksi lapset,
poiat kuuluisan Kalevan,
siskot sillan suomalaisen;
vaan ei vielä virsi kuollut,
sana kaunoinen kaonnut,
soipi virroilla Venäjän,
Nevanlinnan liitoksilla,
aavan Aunuksen takana,
Vienan hyisen vieremillä;
sinnepäin sinä kulekin,
mistä soi sorea ääni,
laulu lapset liitelevi
poikki laajankin lahelman.
Ei kysynyt enempi poika,
veti purjehen punaisen,
löysi veljensä verevät,
saivat toinen toisihinsa.
Eino Leino