(Prof. Waldemar Ruinille omistettu)
Se oli Roomassa: laps oudon suvun
rukoili hiljaa taideteelmän eessä,
kuin ois hän yöstä tuhatvuotten luvun
tavannut ystäviä silmät veessä,
ja takaa toisten tapain, toisen puvun
kuin nähnyt kyyneltensä kimmelteessä,
mit’ oli oma sykähdellyt rinta,
vaikk’ ollut hälle unta utuisinta.
Ei kumma ollut teelmän muoto: uurna
vain vanha, kirjaeltu korkokuvin,
mut salaperäinen kuin kuolon kuurna
ja vakaa, kuin on päätös päiväin huvin:
siin’ eli vanhan Hellaan henki suurna,
se haastoi haavein kaukaa kangastuvin,
kuink’ elon pulmat ymmärrettiin ennen
ja kuinka urhot kulki kuoloon mennen.
Kaks ystävää siin’ antoi kättä, tuopa
heist’ istui, tuopa seisoi, pois jo kääntyin,
uhonnut heist’ ei kammo kauhun luopa,
ei ilmi itkeneet he hahmon vääntyin,
mut hänen, jonk’ ol’ eessä haudan juopa,
soi vielä viime sanat hiljaa ääntyin,
ne kuuli kummakseen laps oudon suvun,
ne tunki yöstä tuhatvuotten luvun.
Ne sattui: “Maan, ah, kuink’ armaat kummut,
kun niitä katsoo katseell’ lähteväisen,
kun heittää täytyy heljät unten ummut
ja käydä maille Manan tiedon jäisen,
kun tunnet, että hiljaa hyydyt, tummut,
on eessäs yöt ja päivät yksinäisen
ja aisteis maailma kuin huntu hajoo,
kun sitä kuolon kylmä koura kajoo.
Ei sentään tumma Tuonen virta hälle,
ken päärlyt näkee päiviensä laineen;
on totuus selvä tiensä tietäjälle,
ken etsii hengen helmet alta aineen,
ei uhraa rahvaan raa’an hyörinnälle,
ei ilmiöille ajan eikä maineen,
vaan kaiken tutkii, läpi kaiken nähden,
ja kaiken nauttii elon täyden tähden.
Ja iki kiittää kaikkeutta aavaa,
sen salaperäisyyttä kunnioittain,
sen ajatusta, aina muodon saavaa,
sen pikku-ihmehistä ilmi koittain
ijäistä kaartaa kaikkeuden kaavaa,
näin vihdoin viisautta nöyrää voittain,
ett’ ihmiskohtalot jos onkin kovat,
syyt niillä syvemmät ja synnyt ovat”.
Noin vieri virsi Hellaan hengen helon;
mut outo mies, mi taideteelmän eessä
tavaili hiljaa tarkoitusta elon,
hän vielä hetken viipyi silmät veessä,
ei enää kammitsoissa kuolon, pelon,
vaan niinkuin kyyneltensä kimmelteessä
hän oisi nähnyt utuisinta unta,
jot’ oli koskaan nähnyt kansakunta.
Eino Leino