Taas tunnen sydämessäni
tuon tuskan kuluttavaisen:
voinko alkaa ma alusta?
Liioin vaadit, vaivan lintu.
Vaadit mun visertämähän
taas iloja ihmisviidan,
minut laadit laulamahan,
jällehen kipuja järjen,
minut, miehen tuonen-tyynen,
minut, jo elämän-oudon,
hapsin ammoin harmenneisin
leikeissä suvisen lemmen.
Mykistyisin myös sinulle.
Vaan et salli, Tuonen saalas:
vaadit mun valittamahan
kesä-öitä entisiä,
suloja menneiden suvien,
alenneita aurinkoja;
kulki kultaisna keränä
pois minun poloisen mieli,
murhe yksin jäi jälelle
yöhöni hämärtyvähän,
ilottoman ikkunahan
kukka kylmien kiteiden.
Se oli kukka muiston kukka,
lie jo kohta kuolon kukka,
taikka kuollut jo olenkin,
kummitus tupani tumman.
Päästä, säästä jo minua!
En sinua enempi kestä,
elon tuhman tuomiota,
katumusta kaiken turhan.
Eino Leino