Tuijotin yöhön sankeaan.
Näin minä lumisen kirkkomaan,
ristejä silmänkantaman päähän.
Oli kuin sieluni käynyt ois jäähän –
hirmuinen valkeus! –
niin hiljaist’ on keskellä hautain.
Risti ristiltä kuljin ma,
luin minä kirjoituksia,
tuossa outo ja tässä tuttu,
kerjäläinen ja silkkinuttu,
kaikki jo multaa –
niin hiljaist’ on keskellä hautain.
Vait! Kas, laulua yössä soi!
Hautojen kesken ken laulaa voi?
Laulaako kuolema kullallensa,
syksykö valkeelle vaimollensa,
Talvettarelle –
niin hiljaist’ on keskellä hautain.
Kohden laulua kuljin ma.
Ken oli kumma laulaja?
Näin minä miehen yksinäisen
istuvan juurella ristin jäisen,
polvilla kannel –
niin hiljaist’ on keskellä hautain.
– “Mitä laulat, sa laulaja?”
“Laulan kuoleman kulkua
poikki vetten ja poikki maiden,
halki haaveiden autuaiden –
kuuletko kuoma,
miten hiljaist’ on keskellä hautain?”
Katsoin ma hulluhun laulajaan.
– “Mitä kallista sulta on kuollutkaan?
Miksi istut kuin peikko yksin?
Mahtunemme me vieretyksin
virren työlle -”
niin hiljaist’ on keskellä hautain.
Katsahti laulaja minuhun:
“Lapsesta asti jo tunsin sun.
Miksi hoiput sa hautojen päällä?
Tiedän, on armain aikas jo täällä,
kummitus olet -”
niin hiljaist’ on keskellä hautain.
Tartuin päähäni tuskissain.
Oman ma ääneni kuulin vain,
ristit, haudat mun silmistä haihtui,
valkeus pilkkopimeäks vaihtui,
murheeni muistin –
niin hirmuist’ on keskellä hautain.
Eino Leino