I
Tuikkii tähdet pääni päällä:
ilta lie vai aamu täällä?
Kulkee mailla kukkalemut:
syksyn lie vai kevään kemut?
Häilyy kuutamossa huntu:
elämän vai tuonen tuntu?
Kova kaikuu kannel ajan:
alkavan vai lopettajan?
II
Kysyn tuota, tunnen, tutkin,
katson noidan kaukoputkin.
Katson vanhat, katson nuoret,
monet raukat raakunkuoret.
Miss’ on helmi heimon surun?
Tuolta täältä löydän murun.
Nää en ehjää enkä pohjaa.
Hetken oikku kansan ohjaa.
III
Puhuu tähdet päällä pääni:
“Auringon on kuultu ääni.
Kesää kohti kuljetahan
puhki takatalven pahan.
Elämään on miete mielten
kautta kuolon pihtipielten.
Alkamaan on auki rata
Suomen valtaa valoisata.”
IV
Yhä tutkin, etsin tuota
Suomen suuren valtavuota.
Eikö saa jo ilmi sana,
Lapin loihtu laajempana?
Tummempana Turjan mahti,
vankempana vuorten vahti?
Rohkene jo Suomen rotu,
omaan vapauteensa totu?
V
Puhuu tähdet päällä pääni:
“Vapauden on kuultu ääni.
Ilta meill’ on muukalainen,
aamunkoitto kotimainen.
Täyttyy vuosisatain takaa
kansan haave harras, vakaa:
olla herra oman tuvan,
tuohon luoda oman luvan.”
VI
Kevähästä kertoo taivas.
Maa, mik’ on sun syksyvaivas?
Kohti länttä, kohti itää
Suomen suuren seistä pitää!
Kesken kahden vieraan verta
tohdi itses olla kerta!
Kahtianne kalvan hurma
tai on tullut Suomen surma!
VII
Huokaa maasta Mannun henki:
“Tunnen opetuksen senki
Oli aika unelmoida,
ois nyt tehdä, oisi voida.
Olla verin, olla vaistoin,
mitä taatot hengen taistoin.
Suora oisi suunta ajan,
vaan on Suomen sielu hajan.”
VIII
Yhä tutkin, etsin, kysyn.
Epäilyksen lasna pysyn.
Miss’ on suomalainen aate,
on kuin yllä lainavaate.
Missä suomalainen veri,
siinä ajan henki eri.
Turhaan katson kansan pohjaan.
Oman tieni itse ohjaan.
Eino Leino