Kuulkaa, kuinka kirkon kellot
kaikuu kautta maiden merten:
pou pau, pou pau!
Kuunteli sitä hän lasna
kodin köyhän kynnykseltä,
oman äitinsä sylistä,
keskeltä sinisalojen.
Salot raikui, vaarat vastas,
kierteli pyhäinen kaiku,
sai lapsi sanelemahan:
“Äiti, milloin me menemme
sinne, joss’ on joulukirkko?”
Virkkoi äiti: “Toisti, toisti,
kun sa vartut vaaksan verran.”
Varttui lapsi vaaksan verran,
vieri jo veräjän suulle,
näki hän kirkkotien katoovan
kaukaisehen hongikkohon,
juoksi hän kohin kotia:
“Olen nähnyt kirkon, kirkon!”
Kysyi äiti: “Minkä kirkon?”
“Näin minä ikkunat isoiset,
harjat pilven-piirtäväiset,
niitä patsahat piteli
maasta asti taivahasen.
Äiti, milloin me menemme
sinne, joss’ on joulukirkko?”
Hymyili hyväinen äiti:
“Kun sa saat paremman koltun.”
Sai poika paremman koltun,
pääsi kerran kirkkohonkin,
näki hän oikean tapulin,
tapulissa kellot kaksi,
tuli itkien kotihin,
kaihomielin kartanolle:
“Oma kirkkoni parempi
oli huojuhongikossa.
Nyt sekin on minulta mennyt.”
Eikä kohdannut enempi,
ei elossa, kuolemassa
eikä kuoleman takana
kaukometsä-kirkkoansa.
Eino Leino