Yksinpuhelu
Oi, miks en syntynyt ma ennemmin,
kun Hellas vielä oli urhoin tanner,
oi, miks en nähnyt miekkain leimausta
ja mastometsää, meren täyttävätä?
Miks ei mun aikanani vapaus ollut
kuin entis-aikaan verin ostettava
ja miks ei miljoonat nyt Persian
ylpeinä yli vyöry Hellesponton?
Tää aik’ on aika sankarmuistojen,
ei sankartöiden. Tääll’ ei tilaa niille.
Maa turvattu on, meri meille altis,
Ateena kasvaa lauluin, tietein, taitein,
ja niinkuin paasi liittyy paatehen,
niin nousee maani mahtavuuden muurit.
En luotu muurariks, en muiden töiden
rakennusmestariksi. Olla tahdon
ma omain aatteitteni arkkitehti.
Haluni usein oisi hävittää
maan tasalle nää templit, linnat, pylväät,
vain siks ett’ uudestaan ne luoda voisin.
Jo tuohon miettinyt oon keinonkin.
Kaks kansaa täällä kiistää valtikasta,
Ateena yks ja toinen Sparta, kumpi
lopuksi voittaa, viel’ ei tiedä kukaan.
Ne veljessotaan tahdon yllyttää,
hävitän toisen toisella ja uuden
luon kansan raunioille entisien,
min veri on kuin Alkibiadeen:
puoleksi tyyntä, puoleks myrskyä,
puol’ urhon kuntoa, puol’ immen mieltä,
puol’ voimaa Spartan, puoli Ateenan
armautta päivän, hengen hienoutta,
hitunen hekkumata Persian
ja ryydiks vielä raakuus pohjan kansain,
näin valmis Alkibiadeen on nektar,
min tarjoan ma taivaan jumalille.
Eino Leino