Voima mahtava,
voima ankara,
ken olet sa,
oletko Jumala?
Tulen tunnen ma kyllä. Hän veljeni on.
Tuli sieluni onhan sammumaton.
Maan tunnen ma myös, meren välkkyvät veet,
pihat taivahan, pilvien jyrkänteet,
oman itsenikin osaks tuntea voin –
sa yksinkö outo ja verhottu noin?
Siis lienet sentään Jumala.
Sun ukkosessa kuulen ma,
nään revontulten räiskehessä,
myös ihmisessä, eläimessä,
kannella taivaan, kaikkialla,
ilmassa, maassa, maankin alla.
Mun sielussainkin olet siis.
Jumala, Lempo taikka Hiis,
Sa hirmuinen,
Sua palvelen,
Sa suloinen,
Sua rukoilen,
suo voimasi minussa vallita,
minut lataa liekeillä, laululla!
Kuin? Kaksi virtaako tarvitaan?
Ne minusta löydät ainiaan,
yön virran yhden ja toisen pyhän,
epätoivon ja uskon uuden yhä,
ivan ilkeän, haavehet hartahimmat,
ujot unelmat, herjaisat kiimat, kimmat,
pelon pelkurimman, myös miehen mielen,
meren kantelon, laaksojen, lampien kielen,
kaikk’ kaikki löydät. Ei sinulta
ole vastavirtoja puuttuva.
Ja olenhan itse vain vastavirta.
Käy halki henkeni elämän pirta,
teen työtä, taistelen, pyrin, toimin,
en tiedä, lienenkö kude, loimi.
Ma kuulun jonnekin. Minne? mietin.
Sukkulan surinan pääni päällä
kuulen enkä arvaa,
päivän neitikö helskyttää
hääkangasta kultakarvaa.
Mut jos hän Päivätär päreä ois,
niin tottahan aamu koittais,
ja jos hän kultakangasta lois,
niin ilosta ilmat soittais!
En tiedä. Yön sylissä
yksin seison. Ukon jyrinän
kuulen, nään salamat, tunnen
päässäni nousevan hiusten –
pelvostako? kauhustako?
Sanasta salaisen sähkön.
Voima mahtava,
voima ankara,
ken olet sa,
oletko Jumala?
Jos olet myötäinen minulle,
miksi et minulle taivu?
Jos olet viholliseni,
iske, että eessäs vaivun!
Virrat sieluni sulata
yhdeksi! Asetu itse
myötä tai vastahan! valitse!
Eino Leino