(Viipurilaiselle osakunnalle omistettu)

Minkä liitti luonnon Luoja,
ei sitä ihminen erota.

Yks on maa ja yks on kansa,
yksi kaunis Karjalamme,
ikuinen, ihana, pyhä.

Elivät erossa veljet:
virsi vieri tuulen teitä,
laulu taivahan latuja,
kutoi sillat kummalliset,
kaaret ainaiset asetti
tuvasta tupahan,-kautta
Karjalan sinisalojen.

Tuo on virsi veljesvirsi,
kuultu Suomen hongikoissa,
alta kasvon Kaikkivallan,
pyhän päältä päiväkummun.

“Miettikäämme mennehiä,
muistelkaamme muinaisia,
tulta taattolan takassa,
maita maamon kukkivia,
ihanuutta talvi-illan,
suvi-aamun armautta,
kesän kerkeän menoa,
syksyn synkän saapumista;
kuinka paistoi kuudan valju
hangille helottaville,
kuinka paahtoi kultapätsi
heinän nuoren helpehille,
kuinka sai kotihin karjat
pihahallin haukkuessa,
kuinka hirnahti heponen
tutun äänen tuntiessa,
miltä maistui leivänkakku,
käden karhean tekemä,
oli olla turvallista,
tuvan tumman karsinassa;
veistellä pärevenettä,
kuulla lapsen laulatusta,
kehdon vanhan keinumista,
taaton hiljaisen tarua,
kummista salon sinisen,
ihmehistä ilman kaiken,
vainajista valjenneista,
sankarten samoannasta,
kihloista kilahtavista,
häistä metsän morsianten,
kun tuli kuningas itse,
valkealla varsallansa,
ajoi tietä virvatulten,
tuonne kultia karisti
iloksi inehmon lasten,
onnen oudon etsijöille;
niille, joilt’ on mieli mennyt
elonhaavehen ha’ussa,
joilt’ on hapset harmennehet
taivon kaarta kurkottaissa,
jotka sorjasti sotivat,
taistelevat tappiolla,
eestä päämäärän etäisen,
puolesta unelman uuden,
näkevät näkemätöntä,
tekevät tekemätöntä,
sortuvat sorahan polvin,
mutta kilpi kirkkahana.”

Tuon ken kuuli veljesvirren
lapsena isän kodissa,
luona armahan emonsa,
kotilieden lämpimässä,
ei hälle elämä anna
enää muuta kuin muruja,
häll’ on päässä päiväntähti,
syömessä suru ijäinen,
jok’ ei lähde laulamalla,
pakene pajattamalla
Suomen tummista tuvista,
Karjalan sinisaloilta.

Laulu lapset yhdistävi,
sillan kultaisen kutovi,
rajat kussa kulkeneekin,
vallat kuinka vallinneekin.

Eino Leino