Atlantica! Tunnetko lauhkeat tuulet?
Atlantica! Huomaatko palmujen huiskeet?
Meren aavalta Ahtolan laulavan kuulet,
ahot viittoo ja vilppaiden lehtojen kuiskeet.
Kera tahdotko tulla?
Täällä köyhä ma lien, siellä linnat on mulla.
Tarun Atlas ma oon, maan kaiken ma kannan
ja usein on myös kuin kantaisin taivaan;
jo ammoin sa tunsit mun murheeni rannan,
mut auvoni vasta, kun astumme laivaan,
punapurjehet saamme.
Atlantica! Kaikuvat kalliot maamme.
Mun valtani! Kuuletko verteni virrat?
Mun voimani! Armas, sa vaikenet, raukeet.
Soi päällämme salliman vaskiset pirrat;
sa silmäsi suljet ja umppuna aukeet,
mun murheeni Eya,
nyt hetkisen hurmani lentävän leija.
Atlantica! Laulavat allamme laineet.
Atlantica! Pilvien paltehet toistaa.
Atlantica! Kertovat matkamme maineet,
kukat kullalle, honkapuut hopealle loistaa.
Mun Eyani ylin,
tulenlieska nyt ahjossa Atlahan sylin!
Ma kannan sun vaaroista vellamon viekkaan,
maat marjoja, puun-oksat omenoita tarjoo,
me heitämme huolemme heleähän hiekkaan
ja vöitämme viikunalehdet ei varjoo,
sa riemuat, huudat,
ja huojuvat tulipuna-horsmien luudat.
Atlantica! Armas, me ollaan, me kaksi!
Me mahtavat täällä, muu maailma tuolla.
Elo vaikkakin käynyt on vaikeammaksi,
me leikimme kultaisten lehtojen puolla;
on valkeat yömme,
jos päivät on synkät ja toivoton työmme.
Ja vaikkakin raskas on raatajan taakka
ja taaksemme aurinko vaipunut vereen;
Atlantica! Laulamme hautahan saakka,
kuin unteni manner, me uppoomme mereen,
taru mennehet peittää,
koi, tähti ja kuu kukat haudalle heittää.
Eino Leino