“Arvon mekin ansaitsemme
Suomen maassa suuressa.”
(Jaakko Juteini) –

Mutta häipyy hetket nukkuvankin,
vierii sokeankin viikot pitkät,
kului aika myöskin kurjan Suomen.
Yössä yhä Osmon onni itki,
kahlehissa kulki kansan kieli,
murtui Suomen laulun suojamuurit,
katkes kansanhengen kurkihirret,
raunioiksi vajos Suomen valta.
Kesannoiksi Sampsan pellot jäivät,
kylvämättä kasket Kalevaisten,
niittämättä Wäinön touot, toivot:

Kussa taannoin kansan vilja kasvoi,
siellä huojui vaan nyt korpi kolkko;
kussa muinoin karjan kellot kalkki,
siellä kaikui ruske kontioiden;
kussa ennen käkökullat kukkui,
siellä yökkö lensi, huusi huuhkain.

Surumielin Suomen äiti itki:
“Kussa kuljet armas kuopukseni,
missä viivyt viisas Wäinämöinen?
Emos vanhan auttajaksi astu,
joudu päästäjäksi päivän uuden,
sekä päivän jotta kuuhutkullan!”

Silloin säälitellen Wäinö vanha,
joka paltehelta auerpilven
kohtaloita Suomen kansan katsoi,
katsoi kyynelsilmin, murhemielin,
taivahalta tähtimiekan tempas,
Kalevaisten vanhan väkikalvan –
jonka sinne oli heittänynnä
Suomen rantamilta lähtiessään –
ja hän maahan valosäilän viskas,
halki taivon, puhki pilvilöiden,
läpi jättitammen taajan latvan.

Lailla leimauksen miekka lensi,
vaipui kalpa Ukon vaajan lailla,
tiensä leikkas läpi tammen lehväin,
syvään päätä myöten maahan syöksi.

Näki kansa liekin leimahtavan,
tuikahtavan oudon tulikielen
ilman öisen, ikisynkän halki;
kaikki tuota katsomahan riensi,
kuunko keträ oli kirvonnunna,
vaiko lentänynnä taivon tähti,
pudonnunna päivän pyöryläinen.
Neuliaisna sinne nuoret juoksi,
kontiona sinne vanhat kulki,
petran askelilla poiat potki,
neiet joutsenena souten joutui –
kaikki sinne, kunne viiru viittas,
kunne rata rasti, juova johti.

Eipä ollut päivän pyöryläinen,
eikä keträ kuun, ei taivon tähti,
oli miekan kahva kankahassa,
kultakahva, helmin huolieltu;
mutta päältä paistoi päivän juova,
reppänästä säde pieni pilkki,
siinti taivas, kuulti kultapilvi.

Jopa päättyi petran päivämatka,
jopa soutu sorjan joutsenenki,
ihastellen, ihmetellen kaikki
jäi nyt katsomahan kankahalle,
katsoi taivahasen, maahan katsoi,
katsoi toinen toisehensa, eikä
tiennyt mistä oli miekka tullut,
kusta revennynnä päivän reikä.

Saapui vihdoin sinne ukko utra,
itse Wirokannas Karjalainen,
joka syrjäisessä sydänmaassa
eli yksin salon saunassansa,
eli muinaisissa muisteloissa,
lauleloissa ajan vanhan vainen.
Hänkin nähnyt oli liekin lennon,
kansan humun kautta korven kuullut,
kaalonunna tuota katsomahan,
vaikka tiellä jäänyt muista jälkeen.

“Onpa niinkuin tuolta päivä pilkkis”,
virkkoi Wirokannas ihmetellen,
tirkistellen kohti taivon kantta,
kuusten latvain lomi kurkistellen.
Vaan kun katse valon tietä seuras
päästä päähän, maahan taivahasta,
huomasi hän kahvan kankahassa,
hieroi silmiään ja tuumi silloin:
“Eihän liene vanha Wäinön miekka!”

Maahan kumartui ja sormin kulki
kahvan kaunehia tunnustellen,
tunsi Ilmarisen ihmemiekan,
tunsi kirjat, tunsi kullat, helmet,
tunsi Wäinön vanhat taikamerkit.

Mutta kummissansa kansa kertyi
äijän ympärille tiedustellen:
“Miekan tunnetko ja mist’ on tullut,
kust’ on tänne päässyt päivän pilke?”

Silloin Wirokannas päänsä nosti
katseen ylvään yli kansan luoden:
“Kalvan tunnen, tunnen kantajankin!
Senpä muinen seppo Ilmarinen
takoi Wäinämölle, veljellensä,
kun ol’ Louhi valon maasta vienyt,
vienyt vuoren alle aurinkoisen.
Sillä Wäinö Pohjan kansan kaasi,
voitti yön ja päästi Suomen päivän.”

Ihmetellen kysyi Suomen kansa:
“Kummia sa kuulut haastelevan, –
ken on Ilmarinen, ken on Wäinö,
kerro meille!” –

Virkkoi Wirokannas Karjalainen:
“Laulaisinpa, totta taitaisinpa,
kun ois täällä joku joukossanne,
joka löisi käden kättä vasten,
mielen mieltä, kielen kieltä vasten,
lähtäksemme laulun laajan teille,
virren vienon vettä soutaksemme.”

Äänetönnä seisoi Suomen kansa,
vaiti viipyi vanhat, nuoret. Vihdoin
astui vaari sadan vuoden vanha
toisten takaa horjuen ja lausui:
“Taisin kuulla noita taatoltani
joskus piimäsuuna pikkaraisna,
vaan on ruostunut jo kielen lukko,
kurkku kuivanunna, muisto mennyt.
Toki vielä toisen muistutellen
jotain niistä ehkä tietä voisin.”

Ja he istahtivat kankahalle,
kannon päille, kalvan kahden puolin,
löivät kädet vankat kättä vasten,
saumasivat sormet toisihinsa.
Karjalainen sana-arkun aukas,
Wirokannas virsilippahansa
lauloi ilojansa entisiä,
muinaisia onnen muistojansa,
lauloi Suvantolan sankareista,
kosijoista kuulun Pohjan neien,
lauloi Wäinämöisen voimatöistä,
Sampo-matkasta ja Louhen maasta.

Hymyhuulin noita kansa kuuli,
niinkuin lapsi kehtolauluansa,
jonk’ on äidiltänsä ennen kuullut,
mutta unhottanut maailmalla.
Nauroi nuoret Ahdin leikkilöille,
Wäinön lausehille vanhat nyökkäs,
itki neiet nuoret Kullervoista,
poiat surkutteli Ainon surmaa.

Vaan kun vielä lauloi ukko kallas,
kuinka kaikk’ ol’ ennen toista täällä,
kuinka toisin täällä touko kasvoi
toisin leivo lauloi, lehto tuoksui.
Kuinka ennen täällä suuret laulut
raikui suusta suurten sankareiden,
kuinka ennen täällä suuret miekat
säihkyi säkeneitä suurten töiden,
kuinka yksi, suuri Suomen manner
kantoi yhtä, suurta Suomen kansaa –
silloin kansa kysyi kaihomielin:
“Miksi ennen kaikk’ ol’ onnellista,
miksi muinoin kaikki kaunihimpaa?”

“Silloin paistoi päivä” – vanhus virkkoi.
Ja hän lauloi, kuinka niemellänsä
vapaa kansa kerran kynti, kylvi,
mutta merten takaa vieras saapui
tuoden rantamalle taimen oudon,
taimestapa kasvoi jättitammi,
jonka latva maasta päivän peitti.

Ukon kertomata kuunnellessa
syttyi sydämissä aatos uusi,
syttyi niinkuin kulo kankahalla:
ensin hiljaa, ritisten se hiipi,
piirsi matalana maata pitkin,
kanervissa kiemuroiden kulki,
kunnes löysi kuusen kunnahalta,
kuusen korkean ja kukkalatvan,
johon roihahti ja taivahalle
kauvas kansan pyhän tahdon kantoi:
“Taitettava onpi tammi suuri,
kauhu kaadettava Suomen niemen!”

Urhon huudon Wäinämöinen kuuli,
ja hän riemastui ja rinnassansa
syttyi toivon säde, kerran vielä
päästä ahojansa astumahan,
soutamahan Suomen suvannoita.
Ja hän lauloi uuden ilmapurren,
emäpuuksi taivon kaaren taittoi,
puutti pohjan ilman pieleksistä,
päivän sätehistä laiat liitti,
kokan kultas aamun purppuralla,
illan kuutamolla keulan huoli –
valmis lähtemähän ollaksensa,
konsa kajahtaisi kutsu kansan.

Eino Leino