“Oi joutuos Wäinämö vanha luo kaihovan kansasi taas,
nyt Suomessa suuri on juhla ja joulu on ympäri maas!
Jo paistavi päivyt meillä ja päällä on taivas sees,
mut poissa on Pohjan sampo ja vaiti on kantelees.” –

Näin kansan huuto se kaikui yli laaksojen, laineiden
ja pauhaten ilman patsaat satakerroin kertasi sen:
“Oi joutuos Wäinämö vanha, sua kaihoten vartovi maas,
on tarvis sampoa uutta ja tarvis soittoa taas!”

Ja Wäinämö kutsun kuuli ja riemuten rinnassaan
hän reilahan laivan laittoi ja hattarahaljakkaan,
ja lykkäsi vesille venhon ja suuntasi Suomehen päin
ja taivahan rannat jätti ja pilvien paltehet näin.

– Kas, Suomen lahdella laiva läpi hyrskyjen kiidättää,
min kokka kuultavi kultaa ja päivänä välkkyvi pää,
ja ruorissa istuvi urho niin muhkea muodoltaan –
ken lie, kenen lienevi laiva? – kävi huuto nyt kautta maan.

Ja rantahan vierasta vastaan koko kansa se virtasi niin …
jo nähtihin laivan laatu, jo laskija tunnettiin!
Niin oudot on purjehet purren ja masto on kummana maan,
mut tulija ei ole outo, vaan tuttupa vanhastaan.

Ja rannalle kansa se joutuin telapuita nyt viskoelee
ja urhot kuusia kaataa, pojat kuoria kiskoelee:
“Hän saapuvi, sankari suurin, hän saapuvi Suomehen taas –
oi terve, Wäinämö vanha, taas vanhaan valkamaas!” –

Jo maalle laiva se laski, emä piirsi jo pohjahan,
mut silloin laitahan tarttui kädet kansan riemuavan
ja kauvas kaarnana laiva lens keskehen kuusiston
perämiehen rannalle tuoden – kuten maan tapa vanha on.

Nyt Päivän kummulle käytiin tulojuhloa riemuamaan,
kevätjuhloa nuoren Suomen, valojuhloa Wäinön maan,
johon yhtyis nuoret ja vanhat ja aika vanha ja uus
ja muinaispäivien muistot ja toivojen vastaisuus.

Ikitammien sijalla kasvoi siell’ lehto nyt kaunoinen
ja lietona leppien helke soi lempeä tuulosten;
mut viel’ oli ennallansa kisatanner tanhuavain
ja paikallaan oli paasi, pyhä paatero loihtijain.

Ja lehdossa, lehvien alla taas haasteli harmajapäät,
siell’ leimusi muistojen liekit, suli sydänten jäykkien jäät;
ja kiertäen miehestä mieheen simasarkat vaahtiset käy –
vaikk’ kuultavi kannujen pohjat, ei muistojen pohjoa näy.

Mut tuoltapa laulut liedot pyhä-illan ilmahan soi,
siell’ aamun nousevan kansa kisakentällä karkeloi;
ei yön ole varjoja siellä, ei murheen muistojakaan,
siell’ liehuvi onni ja lempi ja toivehet nuoret vaan.

Ja kansan keskehen Wäinö hymyhuulin istunut on
ja katsovi vanhojen juhlaa ja riemua nuorison.
Hän nähnyt on onnessa kansan ja nähnyt onpi sen yöss’ –
siin’ istuvi muistojen urho, mut toivojen sankari myös.

Näin juhlivi Wäinön kansa, näin juhlivi Wäinön maa
ja ilma on onnea täynnä ja toivojen tuoksuntaa.
Meri kuohuvi kunnahan alla, kilo laineill’ leikkiä lyö
ja kauvas kumpuja kaartaa käen kukkujen kultavyö.

Mut kaunehin kassapäistä nyt astuvi Wäinön luo
ja kantelon viisikielen ikitietäjän kätehen tuo:
“Oi ottaos omasi Wäinö, suo soittosi soida taas,
ja laulaos vanha laulu – näin pyytävi nuoret maas.”

Ja pitkin poskia Wäinön vedet virtasi tulvanaan,
kun vanhan, vaskisen soiton taas tunsi hän polvellaan.
Ja riemuten kansa se huusi nyt rientäen tietäjän luo:
“Oi laulaos vanha laulu, taas kantelon kaikua suo!” –

Mut silloin Wäinämö nousi ja harmajan nosti pään
ja loihtijan outo lieska nyt leimusi silmistään:
“En vanhaa laulua laula, vaan uuden laulun ma luon,
ja aamua Suomeni armaan ma soittoni soida suon!” –

Nyt lehtohon Wäinämö läksi ja naulojen leppiä toi
ja halkoen vasket vanhat hän kieliä uusia loi;
ja uutehen riemun kaikuun hän soiton sommittaa
ja aamun sointuhun sorjaan hän kantelon vanhan saa.

Ikipaadella Wäinämö istui ilo entinen polvellaan
ja paaden ympäri kansa se ääneti vartoi vaan …
niin hiljaa lainehet loiski ja hiljaa kuunteli kuus –
jo helisi vasket vanhat, jo virisi virsi uus.

Se soi kuni ukkosen nuoli läpi pilvien pauhoavain,
se soi kuni kuutamon hohde yli ulpujen uinuvain,
se kertoi päivyen voimaa, valon voittoa keväimen,
se luonnon aamua lauloi, ilon nousua ihmisten.

Yli aaltojen, alhojen, vuorten sävelkeijuset karkeli näin
joka kuusehen kiiveten kilpaa, joka kukkahan pilkistäin:
“Miks’ uinut siskoni vielä, oi heräjä veikkoni, hei –
on päivä, on palannut Wäinö, yön peikoista pelkoa ei!” –

Kas, tuolta jo honkien alta sinihuntuja huiskaelee
ja oksilla haltiat harmaat hymyhuulin kuiskaelee!
Kas, täällä jo Wellamo itse meren kuohuja halkoelee
ja Ahtolan armahat immet yli aaltojen palkoelee.

Mikä helinä päivyen päällä, mikä kulina kuussa soi?
Mikä kaarella siintävän taivaan niin kummasti kuultaa voi?
Siell’ Ilmatar aavojen merta punapilvellä purjehtii
ja Kuutar ja Päivätär siellä valon huntuja huolehtii.

Jo kajahti kangashiekka, jo pemahti peltomaa,
kumu kuuluvi nurmen alta, aho liikkuvi, aaltoaa –
sielt’ astuvi Mannun joukot, peri-isännät ilmautuu,
esivainajat vainioiden ja Kammojen kansa muu.

Yli aaltojen, alhojen, vuorten näin Wäinämön soitto soi,
se kuorehen sielua loihti, se luontohon laulua loi.
Ja tuoksuen, helkkyen, soiden ilo kaikuvi kautta maan:
on herännyt luonnon henki, on syntynyt Suomen Pan!

Eino Leino