Niin, nyt sen tiedän. Siellä jossakin
on laakson liepehellä linna suuri,
min ympärill’ on puisto ihanin,
mut puiston kaiken kaartaa musta muuri.
Ja höyhenvuode hieno, uljas on
sen linnan suuren saliss’ suurimmassa
ja Turkin matto peittää permannon
ja purppurat on joka ikkunassa.
Sen vuoteen untuvilla unelmoi
siell’ linnan herra itse levollansa
ja kaukaa vieno, kaunis soitto soi
ja kummat yrtit tarjoo tuoksujansa.
Hän polttaa hienoimpata Havannaa
ja silmin seuraa savukiehkuroita,
näin milloin pyörylöitä puhaltaa
ja milloin huviksensa rikkoo noita.
Hän haaveksii ja katse harhailee
ja sulaa kauvas kaihon autereeksi;
hän varmaan tehdä jotain aikonee,
mut vielä saa ei sitä päättäneeksi.
Mut aika vierii, hetket lentävi
ja yhä tuumii linnan herra tälleen;
ja loppunut kun yks on sikaari,
hän toisen ottaa – sekä tuumii jälleen.
Miks ei hän päätä? Miksi aikansa
näin turhaan tuhlailee hän patjoillansa? –
Sht! Hiljaa! Hän on itse Jumala
ja linna tää on hänen taivahansa.
Hän aikonee kai nousta toimimaan
ja tehdä kohta oikein miehentöitä,
mut niitä miettien hän joutessaan
vain puhaltelee ihmis-ympyröitä.
Mut päivät, viikot kulkee kulkuaan
ja sadat vuodet samoo niinkuin hetki
ja samoin tuumii taivaan Herra vaan
ja samoin lentää savupyörösetki.
Kai jotain aikonee hän parempaa
ja miehentöitä häll’ on mielessänsä.
Mut miks ei päätä hän? Miks ei hän saa
jo kyllin tästä lapsenleikistänsä?
Eino Leino