Suomen nuorille sepoille omistettu
I
Yöllä syntyi Ilmarinen,
seppojen suvun kuningas,
se syntyi sysimäellä,
kasvoi hiilikankahalla
vaskinen vasara vyöllä,
käsissä käverät pihdit.
Katsoi kahta kämmentänsä,
arvelee, ajattelevi:
Miks nämä minulle luotu,
mitä varten vastuksiksi?
Läksi kontion kotihin
kuoman mieltä kuulemahan.
“Saattaako setä sanoa
miks nämä minulle luotu?”
Ukkokarhu uksen eessä
simoa siretti juoda
kultaisesta kannusesta,
sarkasta hopehisesta,
katsoi kannun uurta myöten,
vantehen väliä myöten, –
äkkäsi tulijan oudon,
kirposi kädestä kannu,
sima vieri suun sivutse:
“Ohoh sinua kuoma kulta,
kyll’ on kynsiä sinulla!”
Sanoi seppo Ilmarinen:
“Kynnet on kyynärän pituiset,
vaan en tiedä, enkä taida,
kulle työlle työnteleisin,
mille tenhoisin teolle –
saattaisko setä sanoa?”
Vaari vastahan vihelsi:
“Oisihan talossa työtä,
kun oisi tekijä toinen!
Kovin oot koivilta kapea,
ylen laiha lantehilta,
pää suuri, suu supukka,
iho ilkeän värinen –
lähde toisehen talohon!”
Läksi seppo läylimielin
kangasta kävelemähän,
läksi työtä etsimähän,
tekemistä tietämähän;
hiuka souti sormen päissä,
nälkä suolia näversi.
Niin saapui suden kotihin.
Suden akka orren alla
kirnusi kesäistä voita
kultaisessa kirnusessa
männällä hopehisella –
työntyvi sisähän seppo,
yli kynnyksen kysyvi:
“Oisiko talossa tässä
työtä tehdä tyhjän miehen?”
Akka kiljas, kirnu kaatui,
lapset parkasi pahasti,
ukko uunilta tomahti
koivuhalko kainalossa:
“Ken olet kurja mieronkierto –
mikä mies, mitä sukua?”
Sanoi seppo Ilmarinen:
“En tiedä sukuni tietä,
en isoa, en emoa,
tuolla honkien humussa
synnyin mä sysimäellä –
etsisin elosijoa,
asuinpaikkoa anoisin.”
“Ei ole talossa tässä
suurusta suvuttomalle,
tokko erkanet, elikkä -!”
Läksi seppo läylimielin
kangasta kävelemähän,
emoansa etsimähän,
tietämään sukunsa tietä;
suupieltä suru vetävi,
murhe mieltä mustentavi.
Kysyi puilta, pensahilta,
kuulusti ahon kukilta,
tutki ilman lintusilta,
kysyi maan matelijoilta,
eikä löytänyt emoa,
ei tavannut taattoansa.
Niin tuli ketun kotihin.
Repolaisen renkipoika
tervasi lylyä tiellä
ehtiäksensä erähän
illalla isännän kanssa;
katsoi tielle ja – kavahti
kannon päähän huutamahan:
“On tulossa outo miesi,
kumma kulkija kylältä,
mies kapea, kaksijalka,
tassut kaikki tuota pitkät!”
Repo kuuli rengin huudon,
luuli jo tuhon tulevan,
jousen vaarnalta varusti,
savuna pihalle saapi:
“Seis! Seiso henkesi uhalla!
Mikä mies, mikä asia!”
Sanoi seppo Ilmarinen:
“Mikä lienen miehiäni!
Liekö sotka suolle saanut,
vai rauku vesirajahan,
ilves tehnyt iljenelle,
suokurki sulalle maalle –
oon emoa etsimässä,
taattoa tavottamassa.”
Repo vastahan remahti:
“Ei ole sukua sulla
tämän ilman kannen alla!
Min’ olen metsän henkiherra,
veen riistan verolle viejä,
saukon kummi, mäyrän kuoma,
ylikaitsija kanojen;
tunnen kaikki tuulen karjat,
maan kävijät, tien tulijat,
jalan neljän juoksevaiset,
siiven kahden kantamaiset –
kaikki on kirjoissa minulla,
kaikki mulla muistossani.
Ei siellä oo sinun näköistä!”
Selitellä seppo koitti:
“Minkäpä minä osannen,
kun olen kerran tänne luotu,
syntynyt sysimäelle” –
“Sin’ olet syntynyt luvatta,
lurjus, vastoin maan lakia –
kursi tiehesi, tahikka -!”
Läksi seppo läylimielin
kangasta kävelemähän;
pilkaten puut puheli,
kukat viittoi vilkusilmin,
oravat osoittelivat,
linnut lennosta ivasi
angervon avuttomuutta,
heimotuutta herjan lapsen.
Astui seppo allamielin,
itkuvirttä vieritellen,
astui päivän järven päitä,
toisen vaaroja vaelsi,
niin päivänä kolmantena
suo suuri etehen aukes.
Astui seppo allamielin,
orvon virttä vieritellen:
“Kun oisin syntynyt sudeksi,
taikka karhuksi kasunut,
oisi turkki tuulissäällä,
koti ois kovalla säällä,
kodissa korea liesi,
liedellä punainen loimo,
emo lieden liepehellä,
minä itse emon sylissä –
ja minun sylissä onni!”
Jo väsähti väki sepolta,
uupui jo urohon voima,
vaipui mies maan varahan,
tuskissansa turpehelle,
otsa suohon, suu norohon,
rinta rimpeä halaten.
Lauloi rauta rahkan alta,
soi suosta teräksen soitto:
“Kussa viivyt maan kuningas,
raudan ruhtinas väkevä,
joudu joukkos johtajaksi,
valtasi vapahtajaksi!
Tääll’ on miehet miekka vyöllä,
sota-orhit ohjaksissa,
pyssyt on pamahtamassa,
torvet on torahtamassa,
kun vaan saapuisi kuningas,
sois käsky sotien herran!”
Jo tunsi sukunsa seppo,
tiesi työnsä työn hakija,
kimmahti kohoksi maasta,
viskasi vasaratansa,
tuli suihki suonen päissä,
koski rinnassa kohisi,
voiton tuli, voiman koski,
kutsumus kuningastöiden.
Kohotti kätensä seppo
kohti kuusten korkeutta,
vannoi maalle valan ikuisen,
sanan Luojalle lupasi:
“Tahdon ma takoa ilmi
luonnon voimat maan lumosta,
herättää vesien henget,
ainehet norojen alta,
tahdon tehdä maan hyväksi,
manteret hymyäviksi,
lehdot leivän kasvaviksi,
pelloiksi petojen korvet,
tahdon taivahan takoa
yli maani onnellisen,
taivahalle tähtikehrät,
kuut, otavat, päivät kummat –
tahdon luoda luonnon onnen
oman onneni heraksi!”
Näin se vannoi vanhin seppo,
vannoi ruhtinasvalansa.
II
Kimposi kipunat yössä,
kuului kalske kukkulalta.
Mikä on korvessa kohina,
tuli vuoren tutkaimella?
Seppo taivasta takovi,
ilman kantta kalkuttavi.
Kelle taivasta tekevi,
kelle kuita kuumentavi?
Taatollensa taivon kantta,
Luojallensa lunnahia.
*
Kimposi kipunat yössä,
kuului kalske kukkulalta.
Mikä on pajassa pauke,
välke honkien välillä?
Taatto kruunua takovi,
Luoja luopi valtikkata.
Kelle kruunu kultalehti,
kelle valtikka väkevä?
Kruunu maan kuninkahalle,
valtikka sepon suvulle.
*
Kimposi kipunat yössä,
kuului kalske kukkuloilta.
Mikä on jyske maan navoilla,
ilmassa sakea sauhu?
Sepot vuorilla sotivat,
sepon lapset laaksomailla.
Miksi on meteli maassa,
sota veljesten välillä?
Kruunusta perintöriita,
veljesvaino valtikasta.
III
On luonnon loitsut ilmi luotu,
on herätetty henget maan,
on tuli pilven päältä tuotu
ja vuorten voimat piilostaan,
on aalto vanki ja tuuli työssä
ja koski toivoja tottelee
ja pyörät laulavi laakson yössä
ja paljat säihkyen säestelee –
Mut missä, missä on onni?
Maa kaikki meille verokuormaa kantaa
ja laaksot viljaa lakoaa
ja metsä riistaa meille antaa
ja meri suolaa sakoaa.
Vain meille varttuvi varsakarjat
ja uuhten villat ne uhkeaa,
vain meille nousevi noron marjat
ja kukat kummulla puhkeaa –
Mut missä, missä on onni?
On vuoret puhkaistu ja radat raattu,
on vesi viitottu ja auki maa
ja porraspuut on poikki soiden kaattu
ja yhteen kaupungit ja kansat saa.
Kas, kuinka haahdet ne merta halkoo
ja venhot virtoja vilisee,
kas, kuinka tanssivi täällä talkoo
ja tuolla kulkuset kilisee –
Mut missä, missä on onni?
Me oomme tehneet talot suuret, laajat
ja kodit kaunihit kaartaneet,
me oomme lyöneet maahan malmivaajat
ja paadet seiniksi saartaneet.
Ne liedet kylmät me lämmitimme,
me suojat valkeiksi valaistiin,
me salit korkeat koristimme
ja palkit pehmeiksi peiteltiin –
Mut missä, missä on onni?
Me oomme tehneet Herran temppeleitä,
maan lunnahia maksaneet,
me oomme kilvan käyneet kirkkoteitä
ja uskollemme uhranneet.
On alttarit noussehet ympäri maan
ja kaikunut kansojen kuoro,
ja lempi on ilmahan leimunnut vaan –
nyt tullut on ihmisten vuoro!
Uus aika koittaa, uusi kannel soi,
uus tuuli käy, uus huomen huminoi,
se veljeyttä yli vetten soittaa,
se kaikuu rakkautta rantamille,
se heikot herättää, se vahvat voittaa,
se kantaa ilon viestin ihmisille:
Maan päälle, tänne, taivas takokaamme!
Niin kaikki kuninkaita olla saamme!
Se taivas kaunihina kaartuu kerran,
kun kansat merten yli kättä lyö,
kun joka mökkiin paistaa päivä Herran,
kun joka lapsi lemmen leipää syö,
ja itse Luoja jättää taivahansa,
käy alas onnen kruunu otsallansa
ja jokaisell’ on joulu rinnassansa,
ja väistyy maasta vihan, vainon yö.
Eino Leino