Kaks istui palolla paimenta,
yks verevä, toinen vaalea.
Se verevä se soitteli torveaan,
se vaalea vaieten istui vaan.
Niin saapui kolmas ja kaukaa huus:
“Hei, veikot, hei, mull’ on sanoma uus!
Tuoll’ äsken mä Sukkamielen näin,
kun astelin aamunkoittohon päin.
Hän oli niin viehkeä varreltaan
yli kunnahan korsien kulkeissaan.
Sinikellot soi hänen silmistään,
katinkullat kuulteli päällä pään.
Ja kun hän kulki, niin, aatelkaas,
hän viittas mulle ja viittas taas!”
Näin kolmas se haasteli riemuiten.
Ja kaiholla kuuli se verevä sen:
“Ken miekkonen näkis hänet kerrankaan!”
Se vaalea vaieten istui vaan.
Se vaalea istui itkien.
Hän oli jo nähnyt immen sen.
Eino Leino