Oi siskoni, vieläkö joskus jäät sitä aikaa muistelemaan,
jona kerran yhdessä viivyimme rajalla varjojen maan?
Miten parvella pimeän sairaalan olen maannut vierelläs
saman valtavan tuskan kantaen kuin sinäkin hengessäs.
Ei vain oma kauhu ja kuolema – Koko maailman
kärsimyksen
me tunsimme painavan harteita kuin vuoren hirmuisen.

Rivit honkien mustina seisoivat, yö hengitti latvoissa.
Sanomattoman syvä ja hiljainen oli metsä huounta.
Ja taivaalla loistivat tähdet – Miten katsoimme
pimeyteen,
miten koetimme jaksaa tunkeutua sen sieluun salaiseen.
Ajastaikoja halki vyöryneet on tähdet ratojaan.
Mitä kohtaloita kantavat läpi yön ne loisteessaan?
Joku uupunut ihminen sielläkin nyt voi tutkia tuskaansa.
Me olimme kauan hiljaa. Sinä kuiskasit: Jumala –

Me puhuimme Jumalasta, huulet väristen.
Ja pimeydestä levisi voima salainen.
Oi kuolema! Riemu ja vapautus! Raja murtaa
kaipuullaan!
Tämä kärsimys temmata päältämme kuin vaate
temmataan!
Tämä onneton ruumis jättää taa! Läpi pimeän syöksyä
pois –

Yhä vieläkin kuultavat kasvosi nään, kuunvaloa olla
ne vois –
Miten vapisivat sinä yönä sielumme häkeissään!
Me tunsimme ikävöiden: ne nostivat siipiään.

– – Yhä pimeni aamut. Aurinko läpi usvien
jaksanut ei.
Yhä uuvuimme päivin. Mut iltaisin tuli mahtava virta
ja vei –
Miten emme sen alle jääneet, en voi minä ymmärtää.
Mutta hitaasti aamut valkeni taas, sai siniset varjot jää,
lumi tuoksui – Ja jonakin päivänä me tunsimme
hämmentyen:
oli umpeen liukunut uudelleen ovi kuoleman
ihmeellinen.

Oi siskoni! Onneen tottuu niin liian nopeaan.
Kevättuulet kun syöksyvät humisten yli paljaan,
ruskean maan,
kuin autuas lintu unhoittaa sydän tuskan ja pimeyden.
Mutta varjojen myötä on hävinnyt myös yön kirkkaus
salainen.
Oi vieläkö, vieläkö tuntisit sen? Yhä vaivutko
kuuntelemaan,
miten liikkuvat tähdet radoissaan yli tuskaa huokuvan
maan.
Yhä vieläkö sielusi siivet häkin seiniä vasten lyö?
Oi ei! Se on mennyt! Aamussa pois kuolee, kuolee
yö –

Saima Harmaja