Joku voima on jalkani vienyt
läpi seutujen lumottujen.
Mitä koskaan ennen en tiennyt,
nyt näen sen hämmästyen.
Joka päivä näen: miten syvä
on kauneus tämän maan.
Yhä kasvava, lisääntyvä,
yhä vaihtuva muodoissaan.
Niin hetkenä herkimpänä
saan nähdä sieluun sen.
Valon nähdä leviävänä
läpi mullan ja kivien.
Joku värisevä kuutamonhetki
vie ovelle maailmain,
joiden edessä ihmisen retki
on häilyvä varjo vain,
vie rajoille ajattomuuden,
niin lähelle kuolemaa,
että siellä elämän uuden
näen nousevan aikojen taa,
näen valossa vapisevassa:
on kuolema täyttymys.
On loppuva kuolemassa
vain murhe ja epäilys.
– – –
Niin rajalla häilyvällä
olen viipynyt kuunnellen.
Sydän – löytänyt tähdellä tällä
vain kivun ja kauneuden –
on hitaasti tajuamassa
sitä hurmaa mahtavaa,
miten uudessa maailmassa
tämä tuska ratkeaa,
miten silmiltä nälkäisiltä
tämä huntu riisutaan – .
Maan poluilta eksyttäviltä
mitä enää hakisinkaan?
Ei ylemmäs mikään jano
voi viedä elävää.
Mihin käännyn? Oi Jumala, sano,
mihin maahan sieluni jää?
Jos tomuni hämmentävän
olen valmis riisumaan,
minut rannalta Häviävän
vie Loppumattomaan,
jos viipyvän tähdellä tällä
yhä tahdot, näytä tie!
Minut kädelläs väkevällä
läpi pimeyden vie!
Tiedänhän: tähdellä millään
on pelätä mahdoton
sen, jolla ympärillään
kättes suoja on.
Saima Harmaja