Pieni näkijä

Pieni lemmikki, vain kyynelissä
näen sarastukses suloisen,
hennon olentos, mi kätköksissä
iti alla kalliin sydämen.
Aroin ruususormin liikkuu käsi,
jossa elämä on ummussaan,
elämä, mi äsken äidissäsi
puhkes kukkaan kuumimpaan.

Yöstä aurinkoon hän sinut kantoi,
yöhön syvään syöksit kantajas;
veren suonistaan hän sinuun antoi,
hengen vaadit, sokko valtias.
Suojas, voimas, vaalijasi parhain
mykkänä on alla kylmän maan.
Kädet heikot, vanhentuvat varhain,
nyt sua hoivaa murheessaan.

Silloin alta kukanhennon luomen
taivassilmin katsot suruiseen,
niinkuin pimeyttä katsoo huomen,
valo tunkee varjon sydämeen.
Silmin miettivin ja hämyn-kirkkain,
pieni näkijä, mua katselet,
kuurolle ja sokealle virkkain:
mitään tiedä et.

***

Syvä katse, mi tunne
tomuhuntuja ei,
sinä tiedät, kunne
tie vaipuva vei.
Hymy pieni, mi hohtaa
näkymättömän taa,
mitä ilosi kohtaa,
jota nähdä en saa?

Sano, äitisi näätkö
ja siks hymynnet?
Hänen helmaansa jäätkö,
jota tuntenut et?
Sulo loistavan hellä,
min jäykisti maa,
sekö hengähdellä
sinun luonasi saa?

Oli kauhea kantaa
rakas kammiohon,
maan hautaan antaa
työ auringon.
Nyt silmiini näytte
te kaks sylikkäin.
Valoaallossa käytte.
Minä multaan jäin.

***

Sielu, joka nukkuu siemeneen
itääkseen
mullassa ja auringossa vitkaan,
ihmeen-täysi kohtalos on sun,
Verhotun
ummun läpi näet yli maisen,
olevaisen
rajattomaan näet sydämeen,
polun ikivanhan näät ja aina uuden.
Mutta tuskin terääs raoititkaan,
kun jo sulkeutuvat himmeten
portit Salaisuuden
ylhäisen.
3.6.1936

Saima Harmaja