Rakas sisko, josta pesi
tomun taivaan rakkaus,
vierelleni hymyinesi
tule, tuskan huojennus.
Vaikka peityt kaipuultani
taakse hunnun tiheän,
tuntea voin kasvoillani
katsees näkymättömän.
Vain sun kirkkautes häivä
valaista voi sydämen,
niinkuin läpi pilven päivä
loistaa iankaikkinen.
Haudan ero on niin syvä
meille, joita sitoo maa.
Helenevä, herkentyvä
hymyilys sen kirkastaa.
Rakas sielu, kevään matkan
kanssas kuljin kuulakkaan.
Yksin vaellusta jatkan
suveen tuntemattomaan.
Maiset ruusut polullani
ehkä kukkii huumaten.
Miten, tomu povessani,
niiden tulta katselen?
Miten käydä loppuun saakka
jaksan tieni vuorisen,
sydämessä kaipuun taakka
heltymätön, kivinen?
Tule, viivy, au’o sumu,
näytä kasvos häikäistyt,
anna kuulla siipeis humu
heidän, jotka murtuu nyt!
9.4.1936
Saima Harmaja