Taistoni muistan,
kun öin polttavan pitkin
kuoleman portteja
takoen huusin ja itkin:
“Aukene mulle,
synkeytees minut päästä;
maan ihanuuteen
vain rakas uupuva säästä!”
Vannotin Häntä,
kellä on tuomiovalta,
että on oikeus
ottaa voimattomalta,
antaen sille,
min sydän puhkes jo kukkaan,
että ei joutuis
rakkauden palo hukkaan,
eksyvä että
uhrata sais jalomalle.
Niin sanat kuulin,
tunkevat tuskani alle:
Puhtaimmalla on
oikeus kärsiä ylin,
astua kuiluun
ruusuja kukkivin sylin,
kaikkensa yössä
tarjoten pois ilomielin
aueta päivään,
josta ei kerrota kielin.
5.6.1936
Saima Harmaja