Sinut unessa näin, sinä mennyt.
Ihanasti itkien
sua suutelin puhellen:
“Surun pistoa tunne en nyt,
en taakkaa kipeää,
joka niinkuin kivi ja jää
mua painanut on sinun vuokses,
kun hirveitä harhoja kuulin,
sinun tuskassa kuolleen luulin,
ja ne päästäneet ei edes luokses
mua nyyhkyttävää.”
“Miks’ loistat niin”, minä kysyin.
“Olen autuas”, virkoit vain.
“Myös kauan harhassa pysyin,
nyt valoon kulkea sain.
Rakas siskoni sairas ja pieni,
kipu iäksi voitettu on.
Nyt kirkkaudessa tieni
olet kuolematon.”
Kesällä 1936
Saima Harmaja