Nyt tuskan kielet värisee,
kun eron pakko lähenee,
kun huulten äännettävä on
tuo sana paluuton.
Tie, yksi, kahdeks auennut,
erilleen kääntää soaistut,
ja hellyys, jota kukkii maa,
tomuksi raukeaa.
Mut takaa julman elämän
nään vapahduksen hämärän:
tiet rakkauden himmeät
etäällä yhtyvät.
Voi säteen murtaa kuvastin,
mut valoon käy se takaisin,
ja selkeäksi selventyy
jokaisen harhan syy.
Vapaana viime hämystään
sun silmäis salaisuuden nään,
kun kerran täydellistä on
vajaa ja voimaton.
Saima Harmaja