Sun sydämesi kallioon
ma tungen juurin hienoin.
Sen kiveen kahlehdittu oon
ma, niittykukka vienoin.
Kiveä juurin janoisin
nyt juon, ja kasvun estää
se seinin järkkymättömin.
Ken tuskani voi kestää!
Sanovat: miksi muuta et
pois rannan kukkamultaan?
Sen yllä väikkyy perhoset,
sen päivä pukee kultaan. —
Jumala! Minä, voimaton,
hyväilen heikoin juurin
sydäntä kovan kallion
rukoillen: iske, Suurin!
Kädelläs iske kallioon,
jää murra jäykän pinnan!
Elävä lähde puhjetkoon
niin kivusta sen rinnan.
Saima Harmaja