Sun kuvas luona viivyn, itkenyt.
Sen silmiin tuska jäi ja lohtu kirkkain;
se mulle hymyilee kuin vielä virkkain
ne sanat, joita isoaisin nyt.
Ma rakastan. Sen aina tiedät, sen.
Myös tiedät murheen, jota myönnä en.
Ma rakastan, mut olen liian heikko,
ja lemmen kipua en voittaa voi.
On hellyyteni satapäinen peikko.
Se öisin untasikin vartioi.
“Ei”, vastaa silmin kuva hiljainen,
“se hellyys enkeli on hienosiipi;
niin usein uniini sen hymy hiipi,
ja silloin tiesin, että huku en.
Sa tiedät tuskan, joka meitä syö;
ma tiedän katseen, josta yksin loistaa
unohdus, rauha, niinkuin lämmin yö.
Ma tiedän sydämen, mi sykki mulle,
sen vaikka jätin yksin pimeään.
Ma tiedän lohdun sulle, siunatulle.
Oi älä itke! Nyt sun syliis jään.
Tuo kyyneleesi kaikki varjot yöstä,
voi itkus sydämeni kuiluun syöstä,
mut hymyilysi hellyys pohjaton
heleimmän tähden paiste mulle on.
Saima Harmaja