Jäin yksin jälleen, illan himmetessä,
jokainen sanas vielä sydämessä
kuin polte, joka ei voi helpottaa.
Miks päästimme niin paljon huuliltamme?
Jokainen sana, kerran lausumamme,
on maailma, mi hengen meiltä saa.
Oi sanat, sanat, miten pelkään teitä,
huulilta tahdotonna vierineitä,
joit’ ei saa kiinni raskas ajatus.
Ei auta, vaikka vapisin ja itkin;
jo sinkositte ratojanne pitkin
sydämeen, joss’ on vaiston kaikkeus.
Niin monin illoin yksin kärsin ennen
näin, voimatonna, tuskan-vuotten mennen.
Ne palaavatko, niinkö niiden lait?
— Nyt mentyäsi, tunnen pohjaan saakka:
muun yli kaiken olen sulle taakka,
vain lahja, jonka pyytämättä sait.
Oi muista! Polku yössä hennon kevään
vei metsään, unissansa hymyilevään.
En pahaa tahtonut, miks sitä tein?
Ma itken. Mutta katua en saata:
vain ikävöin, kun kevät kutsui maata,
vain minkä täytyi, teki sydämein.
Ei ehkä oikeutta elää sillä,
kun kovaan sanaan vastaa kyynelillä,
ja kell’ ei suojaks’ mitään kilpeä.
Ei vahva kulje hellien ja varoin.
Mut toivotonta käsivarsin aroin
on miehen sotisopaa syleillä.
Ei ole hyvä väkevämmän alla.
Ja pahempi on sentään vahvemmalla.
Voi tuskaas, jos nyt näet, mitä teit!
Ma kärsin enin, helpompi on mulla.
Voi häpeääs, jos aavistusta sulla
on syvyyksistä, joihin minut veit.
Jo kauan sitten sammunut on kevät.
Mut hellyytemme päivät säteilevät
ei kuolla voi, jos kärsimyskin jää.
Kun muistaisin: vain juuri mentyäsi
ne peittää multa ahdistava käsi.
Ne jossain, jossain on, nyt vaikk’ en nää.
Saima Harmaja