On jälleen kuultava kevät.
Ja kun lehdin puhkeavin
puut ihanat hymyilevät,
koko talven unhoitin.
Kun hivellen herkkää maata
ujo tuuli puhaltaa,
niin yhtään muistaa saata
en sanaa kauheaa.
Kun puistoja vihertyneitä
taas yksin kulkea saan,
kun ei johda armaita teitä
mua kätesi milloinkaan,
niin on kuin löytänyt vasta
ois rakkautesi tie.
Sinun henkeäs autuasta
ei mikään luotani vie.
Ja kun peipponen, läheltä jostain,
häälauluun puhkeaa,
ja turhaan, kasvoni nostain,
minä odotan suudelmaa,
niin lopulta, pohjaan asti,
sinun omasi olla saan.
Niin, eroittamattomasti
olet minun kokonaan.
Saima Harmaja