Kuin ammoin vaalenneissa unissani
suu jumaloitu janoo huuliani.
Ken lumouksen särkis satumaassa?
Ma tiedän: tie vie tuntemattomiin.
Mut suudelmassa vaaran-autuaassa
jään merenpohjan kuumiin syvyyksiin.
Sun katsees kaikki eron hetket surmaa.
Ikuisten vetten pyörre vaatii, hurmaa.
Mut kärsimyksen verkkoon tappavaan
taas takerrumme valtamerten alla.
Syy julma! Hymyilyllä sokealla
vein sinut tuskaan jakamattomaan.
Ei ole paluuta. Tie yksi: etten
syliisi janoo enää milloinkaan.
Ma olen sun. Mut mua vailla vaan
voit nousta rauhaan kirkkaampien vetten.
Saima Harmaja