Janoten katsot metsän ihanuutta,
suloa joka ruohon kasteisen,
jokaisen lehden läpikuultavuutta,
kun valo leppiin paistaa kultainen.
Se kaikki aatokses, se sielus vie:
on jossain ovi, jossain pääsy, tie —
Oi tuskaa sydämen, sen voimaa uutta!
Niin tuhannesti anot nöyrtyen
maan lehvien ja ruohon jumaluutta.
Oi iäinen, sa särje lumoukses!
Tie näytä, helly! Avaa pyhät ukses!
Ja katso, jos et mitään voimaas säästä,
jos oman minuutes ääriin päästä
voit itses jättäin, itses hyljäten,
niin tuta silmänräpäyksen ajan
saat ehkä rajan
sen valtakunnan, jok’ on ikuinen.
Sen syvyyksiin ei mikään katse tapaa,
iäti vapaa,
iäti vailla ääriä se on.
Niin sitomana ihmiskohtalon
sa peität kasvos, tomun tomu sinä,
sa peität silmäs, joill’ et mitään nää.
Saima Harmaja