Tulisina ruusut etelässä
heleässä
palmunvartta kiertää karheaa.
Mutta sydämeni levon saa
yksin koivuholvin armaan alla.
Valoisalla
hymyllään se suojaa puutarhaa.
Viileät on kukkaiskasvot täällä,
mutta päivä hohtaa pääni päällä
lämmittäen maata kosteaa.
Hajuherneet, monta kesää ennen
vuotten mennen
lumossanne teitä rakastin.
Kuultavin
vivahduksin väikkyy väri teissä,
ujoimpien unten häilähteissä,
häipyen
hämyyn kukkaterän suloisen.
Kiinni saa en salaisuutta arkaa.
Vastaan karkaa
yksin talven varjo tuskainen.
Sano, kukka, miksi hymyssäsi
on niin syvä hurma, kuin ei käsi
kova elämääsi poimis pois,
kuin ei lanka, johon tuulta varoin
kärhin aroin
nojaat, koskaan sua pettää vois.
Suojaa vailla
hymyyt kaikki-omistavan lailla
eron kipuun, joka hiipii luo.
Mulle suo
rauha, jolla hiljaa tuuleen hentoon
päästät lentoon
tuoksun herkimmän, mi haihtuu pois.
Saima Harmaja