Taas illan hämyssä tummuu maa.
Tätä hetkeä rakastin vuosien ajan.
Polut päivän peittyvät, aukeaa
tie hämärä toiselle puolen rajan.
Niin mustin oksin ja hentoisin
puut seisovat nöyrine unelmineen.
Valo ylhäällä häilyy lumoavin,
pois paeten pilvien arkaan sineen.
Oi taivaan väriä syvenevää!
Ylimaallisena se loistaa ja vaipuu,
on poissa ja jälleen himertää.
Sitä seuraan, rinnassa tuska ja kaipuu.
Hymy tajuamattoman kauneuden,
vain sinua rakastin vuosien mennen.
Tuhat kertaa henkeni uupunehen
veit pois, hämärimpiin maihisi ennen.
Miks, Ylhäinen, mua väistyt nyt,
miks suonteni virta pois luotasi vie mun?
Miks poveltas minut työntänyt
olet syliin vieraan riemun?
Saima Harmaja