Autuas tähti matkallaan
hymyy huoneeni ikkunaan.
Suloista päivän himmeydestä
sydän on taivaan välkkeessä pestä.
Sentään ma rukoilen tähtiä: luokaa
minusta pois sädekasvonne nuo.
Viekää loistonne käyhien luo,
kaikkien, jotka nyt kivusta huokaa.
Mulle jo viittoi kirkkaus tien.
Taivaan armon uneeni vien.
Vaan yön hetkinä armahtakaa
kaikkia, joita nyt kärsimys syö,
jotka nyt tuskan majoissa makaa,
joille kauhuna saapuu yö.
Siunaten vaimoa vapisevaa,
miestä, ken uupuu kourissa myrskyn,
ylitse merten ja tuskien hyrskyn
taivaan siltoja lingotkaa.
Laihojen kätten ma läheltä nään
teihin nousevan hädässään.
Missä ei ihmisrakkaus auta,
missä on tuhanten kauhea hauta,
sinne, orpoja lohduttain,
viekää loistonne autuain.
Korkein tähti! Jos jalkaisi alle
uupunut vuoteelle kurjimmalle
lapsi on nyt, kivun-valkoinen:
astu taivaasta luokse sen!
Saima Harmaja