Omistettu äitini isälle

Reki ajaa halki kylien.
Lähestymme lakkaamatta itää.
Outo pelko lumoissa sua pitää.
Mitä mietit, katse tummeten?
Silmin näet sodat kestetyt,
elät julman taistelun ja kauhun,
paon, ryöstön, tulipalon, sauhun,
jok’ on nämä metsät kiertänyt.
Näet heimos väkevämmän alla
nääntyvän – ja sentään nostat pään:
Länsi itää vasten seistessään
milloinkaan ei kuole kuolemalla.
Säilyy, ken ei itseänsä kiellä.
Tuhat kertaa itä kipunoi
yli Inkerin, vaan yhä siellä
puhdas Väinämöisen kieli soi.
Silloin hangen alta kohoaa
jotain, jost’ et silmääs kääntää saata:
raja yli seudun kohoaa
synkentäen varjollansa maata.
Hengähtämättä sa näet sen.
Kipeästi halki kylien
raja väkivalloin tehty leikkaa,
läpi veljies sen rauta leikkaa.
Kosket piikkejä sen kädelläs,
ja ne pistävät sun sydäntäs.
Pysähdy ja itke, vaeltaja!
Omaa heimoasi silpoo raja.
Inkeristä asti Uraaliin
näet vilkaan: valtavana siellä
lepää maa, mi kohtalonsa tiellä
peittynyt on pilviin verisiin.
Vuosisadat helmastaan se meihin
kuolemaa ja vihaa uhoaa.
Mikä sitoi Suomen heimon teihin?
Mikä johtaa sua, tuskan maa?

Mittaamattoman ja pyhän ajan
vavisten sa viivyt luona rajan.
Tapahtukoon tahtos, Isä meidän.
Tulkoon valtakuntas, Isä meidän.

– Rusko sammuu. Jälleen länttä kohti,
sinne, mistä viime valo hohti,
kääntyy reki. Itä yöhön jää.
Sumu Venäjältä leviää.
Piikkilankain varjo lepää tiellä.
Miten hepo kotiin kiiruhtaa!
Yksinäiset tulet tuikkii siellä,
minne kättä ojentaa et saa.
Nosta silmäs! Hiljaa syttyvät
kaikki taivaan kauniit kynttilät.

Tutkimattomina näämme yhä
taivaan kirjoituksen loistavan.
Yli Euroopan ja Aasian
välkehti sen tähtikieli pyhä.
Kirkas tähti! Heitä säteitäsi
heihin, joiden päällä Herran käsi
päivällä ja yöllä raskas on.
Auta heitä, joilla raskas on!

Saima Harmaja