Sa armas tähti, joka lohduttain
poveeni paistoit talven iltaa monta,
kun tuudittelin tuskaa loputonta,
mi samaa öistä rataa kiersi vain,
niin vaaleana loistaa valos nyt
lävitse koivulehväin rauenneiden,
kun täyttynyt on mitta talven teiden
ja tuskan kehä umpeen kiertynyt.
Välähti kerran siipi keväinen.
Mut suvi viipyy, tuoksuva ja lämmin.
Sen multaan juurrun yhä kiinteämmin.
Sen pilvet, aallot, hehku peltojen,
sen kukkaissaatto hymyn-autuas
jäi sydämeeni, hengähdellen siellä
suloista, syvää elämäänsä vielä,
kun syttyy syksyn tähti kuulakas.
En pelkää viestiäsi, taivainen.
On ehkä aukeneva tietön syvyys,
mut suojani on suven suuri hyvyys.
– Ah, metsien ja meren sineten
on elokuinen ilta humissut
myös hälle, jota paahtoi päivän helle
ja jok’ on vuoteellensa olkiselle
työn kovan syvään uneen vaipunut.
Hän nukkuu nyt, sen tunnen hymyten.
Oi armas tähti, vaalennut ja hellä,
suo hänen unelmiinsa hengähdellä
mun sydämeni levon suloisen.
Saima Harmaja