Nyt riemulauluansa ihaninta
livertaa linnut, onnenkiihkeää,
ja lakkaamatta kukkuu kultarinta,
niin ettei metsä henno hengähtää.
Ma, joka päivän hetkin kultaisin
näin valon vaeltavan koivikossa
ylitse kirjan, jota rakastin,
ja suljen lehdet suven auringossa.
Suloista vihreyttä hehkuen
hymyilee maassa ruoho jokainen.
Niin kohoo, vielä kukkuessa käen,
sylistä metsän tuuli lämpöinen,
ja vivahdellen vihreyttään näen
ma kimaltavan koivun kutrien.
Lehahtaa yli nurmen tuoksu hellä.
Pois valkovuokon kasvot vaipuvat,
kuin arastelis päivään värähdellä
sen terälehdet liian kuulakat.
Mut taivaan sini huimin, polttavin
peloita metsätähtiä ei vielä,
kun vierivierin hymyävät tiellä
ne lapsenkasvoin pienenpienoisin.
Vaan iltapäivän säteet värittää
taas koivikon niin syvänvihreäksi,
ma että aavistan jo lähemmäksi
sen salaisuutta aina-välkkyvää.
Ah, aivoin ajatusten painamin
ja ruumiissani, jossa kipu elää,
vähemmän nään kuin ruoho hentoisin,
kuin lintu, jonka riemuvirsi helää.
Ihanin hunnuin hunnutettu on
maan autuus, mulle tajuamaton.
Niin salaisuutes verhoo, armas multa!
En huimaa kaikkeutta halaa nyt.
On kyllin mulle iltapäivän kulta,
kun tuska sydämen on lähtenyt.
On kyllin lintukuoron laulu hellä,
ja tuoksu, jota henkii herkkä maa,
ja varjottomin mielin ihmetellä
suvisen pilven tietä loistavaa.
On ihme jäädä ilman kyyneleitä
maan ihanuuteen onnenheleään.
Oi kukka, sisimpäsi hunnuin peitä!
En mitään pyydä, kun sun hymys nään.
Saima Harmaja