On tullut aamu, jota odotin.
Syyspäivä paistaa sätein kultaisin,
ja helenevä, harveneva puisto
taas sydämeeni koskee niinkuin muisto
sen syksyn, jok’ ei palaa takaisin.
On ihmeellinen heinäkuinen puu,
kun syvää vihreyttään uhkuu lehti.
Vaan kun se täyttymyksen rauhaan ehti,
se ylimaalliseksi kirkastuu.
Alati henkevämmin heleten
syystuulen syliin lehdet varisevat,
ja niinkuin kultasade raukenevat
ne mullan poveen, jok’ on iäinen.
Oi armas väri, poltat sydämeni!
Syvintä unelmaani loistos on,
syvintä tuskaa päivän, joka meni,
ja jok’ on ehtymätön, loputon.
Vaan mik’ on tuskaa, mikä kuolemaa?
Kotiinsa pääsee ikävöivä lehti,
ja puu, mi täyttymyksen rauhaan ehti,
vain viime unelmansa antaa saa.
Nyt, juurellansa huntu kultainen,
se kohoo valoon, jok’ ei mitään estä,
ja kuoleman ja eron hyvyydestä
se hymyy viime kivun jälkehen
syysvaloon, jot’ ei mikään enää estä.
Saima Harmaja