Kuin tuoksu kukkain, joit’ ei enää nää,
sun myöhät sanas sydämeeni jää.
Ken tiennyt ois: kun liian helein illoin
poveni tuskanlämpimänä löi,
unelmat hillityt mua etsi silloin,
kuin kuudankukkasen mun ympäröi.
Ma, taakka itse, itkuni vain kuulin,
pois kaipuutani anoin kuumin huulin,
ja kipein kyyneleeni ollut on
kimalle tähden, koskettamaton.
En nähnyt sydäntä, mi mulle aukes,
– jos aukesi? Ken tiesi, tiesi sen,
kun talvet tuiski, kesäin hehku raukes
ja jäi vain kyynel, hymy, kukkanen.
Vain tuoksu sen.
Saima Harmaja