Lumossa puutarhan ma hiljaa kuljin.
Jo uinui untaan rivit kukkien.
Kuin kivun tunsin niitä leikaten,
mut syliini ne suloisesti suljin.
Kun viimein yli hajuherneiden
loin katseen, herkenneen näin illan sinen.
Ja hetki hetkeltä se, ihmeellinen,
syveni, vienoni, taas syveten.
Mut alla metsäin järvi vaalea
sisäistä valoansa hohti vielä,
kuin vanginnut sen lasi ihana
ois viime säteet, säilyttäen ne siellä.
Ja yli taivaan, jonka hurmaan jäin,
levisi pilviryhmä jumalainen
kuin valkohuntu, hämyyn-loistavainen.
Niin ensi tähti syttyi värähtäin.
Ja yhä syttyi tähdet vaaleat,
kuin sinenevää tietä käydä aloin
ja kylmään ruohoon astuin paljain jaloin.
Jo sylissäni kukat nukkuivat,
maa, metsä nukkui uneen suloiseen,
mut taivas yhä uusin tähdin eli.
Kun valkeneva säde värähteli
myös läpi pilvihunnun himmenneen,
niin kaikin aistein, yöhön herkistyvin,
ma tunsin, että täytyis viimeinkin
tien käänteestä sun tulla silmin hyvin,
sa, jota monta kesää odotin.
Saima Harmaja