Sireenimaassa tuuli viivähtää
ja tienoon täyttää tuoksunkylläisyydellään,
kun sinipunan hohtoon liian hellään
ihanat tertut värähdellen jää.
Pois käännyn, sillä kestä en.
Mut puutarhasta väikkyy silmihini
jo lemmikkien armas taivaansini
ja esikoiden paiste kultainen.
Vei sinne perhon onnenherkkä lento.
Myös narsissien kukka lumenhento
niin ylväin varsin maasta kohoaa,
mut katsettaan ei nosta ihanaa.
Se, sääliväinen, terälehdin hienoin
ei enään henno mua järkyttää,
mut kun sen kasvot käännän sormin vienoin,
se suoraan sydämeeni hymyää.
Nyt uupuneena sineen liian hentoon
lehahtaa perho lemmikeiltä lentoon,
ja sireenien hellään syvyyteen
se vajoo loistavine siipineen.
Ja silloin lauluun puhkeavan kuulen
ma peipposen, ja sävelhyrskyihin
sen pienen rinnan pakahtuvan luulen.
Ei lemmen riemu jumalallisin
noin soida voi, ei suvivirsi syvin.
Ah, silmin autuudesta hämärtyvin
ma näen: salaisuuden viimeisen
se tietää, peippo! Koska tiedän sen?
Saima Harmaja