Yö yöltä rannan kaislat kellastuvat
nyt kullanvihervinä hehkuen.
Mut yli järven lasin sinisen
yhäti lumensulka-pilvet uivat.
Syys leppäin vihreyteen tuskin koski,
mut päivälläkin viileä on maa.
Siks suloinen on aaltoon solahtaa,
kun viel’ on auringosta lämmin poski.
Niin jäisen kylmä on sen tuttu syli.
Mut silkkikuikka, tiellä salmen yli,
sukelsi syvään mua säikkyen.
Nyt kaulan kaartuessa siloisen
se märin sulin liukuu loitommalle.
Ah, unohtumatonta kummankin
on päänsä kastaa viime aallon alle,
kun vielä hohtaa sätein lämpimin
maan kylmän suvi liian ihmeellinen,
kun hehkuu kullantummat kuhilaat,
ja yli järven lasikuulaan sinen
ui pilven lumivuoret autuaat.
Saima Harmaja