Minut yllätti tuska, se päälleni karkaa,
käsivarret sen ruhjovat povea arkaa,
sydän kuolee, se murtuu, ei kestä se, ei!
Miks heräsin? Heleitä unia nähden
ujot käteni poimivat taivaalta tähden.
Se on särkynyt, myrsky sen hohteen vei.
Tämä ei ole totta. Löi siipeni valhe.
Maailmani, tähteni murskasi valhe.
Olen kehässä tappavan noituuden.
Vie rinnasta hengen valtava kauhu.
Mua kietoo myrsky ja liekit ja sauhu
ja ma elän. — En kuolla voi, oi en!
Lumipälvissä äsken hymysi rinne,
tuli tuoksuen tuuli. — Vie minut sinne,
valon, ilmojen hohtoon huimaavaan!
Talo päälleni syöksyy? Pois seinien alta!
Keväthanget vaipuvat. — Korkealta
unen pilviä tuulet vie yli maan.
Tähän ei siis yltänyt rintani palo.
Vain hellää riemua tuoksuu salo,
ei suitsua vuori, ei vapise puu.
Minä tuskasta hiillyin. Mut yli pääni
yhä laulaa metsien autuas ääni
ja ihanat hongat kaareutuu.
Niin, Kärsimys, kasvosi vitkaan vaihtuu.
Syvin kauhu ja kipein häpeä haihtuu.
Sinut nään: olet äiti. Pois lapsesi vie!
Läpi hirveän aavikon soit minun tulla.
Nyt suo minun juoda. Yksin on sulla
veden elävän luokse valta ja tie.
Minä riemua pyysin. Mut elämän uuden
suo sekin vain rajoilla ajattomuuden,
kun tuska jo on läpitunkenut sen.
Miks nyyhkytän? Tuskassa syvimmässä
itu riemun on. Mullassa pimeässä
on elämän siemen ihmeellinen.
Olen silmiltä soaistu, mitään en tiedä.
En taistella voi, voin antaa vain viedä,
vain uhrata tahtoni. Tutkimaton,
syvä kohtalo, hunnussa tuskan ja riemun,
niin Olevan ainoille lähteille vie mun.
Miks vapisen? Ihmisen osa se on.
Saima Harmaja