Yön unettoman onni aineeton
vie minut Välimeren aamuun vienoon.
Satuinen sini vaalennut jo on,
ja tähdet sammuu ohimoilta tienoon.
Ylt’ympärillä kasvoin ihanin
jää ruusut vielä aamu-uneen hentoon,
mut hereillä on tuoksu suloisin,
ja linnut pyrkii palmupuista lentoon.
Ja takaa vuorten sinikukkulain
lehahtaa taivaanseinä hellään kultaan,
kun kirkassilmin nostaa keltatultaan
etelän päivä yli puutarhain.
Kuin paratiisin aamuun väikkyvään
niin meri aukee silmieni eteen.
Etäinen hohde vaipunut on veteen,
vain aamun holvistot, vain valon nään.
Yönsinisinä varjot rantojen
ulapan valkosyliin kuultaa vielä,
mut ruskon värit vaihtuu tuulten tiellä,
ja hymyyn herää aalto utuinen.
Ovilla loistavilla itse taivaan
niin säteen puna sattuu satulaivaan,
mi purjeissansa kaikki aamun koi
ui valoon, jota tajuta ei voi.
Saima Harmaja